Kun saisi säilytettyä jokaisen ilmeen ja hymyn. Tuhahduksen ja vauvantuoksun. Painettua ne niin tarkasti mieleen, ettei koskaan unohtaisi miltä se tuntui katsoa tuon pienen kasvavan.
Tai jos voisi jokainen päivä herätä niihin aamuihin, kun hymyillään nenä nenää vasten. Ja muistaa ne pienet sormet, jotka etsivät jotakin mihin tarttua. Pehmeistä pehmeimmän ihon ja maailman suloisimman pienen naurun. Uteliaat tähtisilmät.
Kaksi ensimmäistä kuukautta takana. Ja miten paljon iloa ja onnea ne ovatkaan tuoneet mukanaan.
En tiedä juurikaan masentavampaa maisemaa kuin viimepäivinä ikkunoista näkynyt; harmaa, sateinen ja märkä. Ankea. Viikonloppu onneksi täyttyi ystävistä läheltä sekä kaukaa. Ihania naisia ja naurua. Eilen koitin jouduttaa kevään alkua laittamalla parveketta taas kuntoon. Tyttöjen hiekkalaatikko täytetään tänä kesänä taikahiekalla ja toivotaan, että saisin kukat ja yrtit pidettyä elossa paremmin kuin aiemmin.
Hassua ajatella, että kesällä siellä hiekkalaatikolla on jo istumassa tuo pieni, joka vielä vain lähinnä nukkuu, syö ja rakastaa hymyillä. Varsinkin aamuisin herätessä.
Ja kuinka paljon mä rakastankaan niitä leveitä hampaattomia hymyjä. Iloisia silmiä ja isoja poskia. Vauvan tuoksua ja pieniä suuria makkarajalkoja.
Ihanaa ajatella, että perjantaina me jo herätään hotellin lakanoista paahtavan auringon alla. Päästään nauttimaan lämmöstä ja koko ison perheen seurasta viikoksi. Voin jo kuvitella sen naurun määrän, jonka tuleva viikko tulee pitämään sisällään. Iltoja korttipelien parissa ja aamuja äidin kanssa joogaten. Miten ihanaa on kaivaa kesävaatteita esille ja karata keskeltä tätä harmautta sekä ankeutta nauttimaan valosta, merivedestä ja rantahiekasta. Päivistä uima-altaalla ja illoista uutta kaupunkia tutkien. Vieläkun saisi aloitettua pakkaamisen..
Aikaisemmin oon ehkä lievästi sanottuna väheksynyt sanontaa siitä, kuinka kaksi lasta on aivan eri kuin yksi. Nyt ymmärrän paremmin. Kun kaikki lähdöt ovat tuhatkertaa hitaampia, päivät kuluvat sata kertaa nopeammin ja lähes jatkuvasti joku tarvitsee jotakin. Ruokaa, juomaa, leikkiseuraa, apua, äitiä, syliä - aikaa. Tulevia vuosia vain odotellessa..
Silti tuntuu, että tästä toisesta vauva-ajasta osaa nauttia paljon enemmän. Sekin on tullut kuultua aiemmin ja muistan, kuinka miten miten se voisi muka olla mahdollista. Kuinka joku voi nauttia siitä vielä enemmän kuin ensimmäisestä.
Mutta niin se tuntuu olevan. Kun kaikki on uutta, mutta silti tietyllä tapaa tuttua. Ei panikoi jokaista asiaa ja jatkuvasti odota uutta kehitysvaihetta. Tuntuu, että turhat stressit ja huolet ovat jääneet pois. Osaa nauttia hetkestä ja antaa vauvan olla vauva kaikkine tarpeineen. Ja ne lyhyet hetket päivästä, kun saa rauhassa pitää sylissä ja seurustella ihan kaksin tuntuvat niin ainutlaatuisilta.
Muistan, kuinka raskausaikana mietin sitä, riittäisikö rakkaus molemmille. Puolittuisiko se vai tuplaantuisiko. Nyt tiedän, että se vähintäänkin kaksinkertaistuu.
Eilen mua ilahdutti loppupäivän ajan pienen pieni ja niin merkitykselliseltä tuntuva teko. Puhelu vanhalta duunikaverilta, jonka kanssa ei olla oltu yhteyksissä aikoihin. Tää aina niin iloinen ja hauska veijari ajoi mun äidin kotipaikan ohi ja kertoi mun tulleen mieleen. Niinpä päätti soittaa kuulumiset, noin ihan yllättäin. Miten kivalta se tuntuikaan, että joku jonka kanssa ei olla pidetty yhteyttä hetkeen päättää soittaa someviestin sijasta - kysellä kuulumisia ja jakaa omiaan. Nauraa yhdessä ja päivitellä maailmaa.
Sen puhelun jälkeen mua hymyilytti ihan mielettömästi. Miten pienillä asioilla voikaan saada paljon hyvää aikaan - vilpittömällä kiinnostuksella toisen kuulumisista, välittämisellä, oman ajan antamisella - arjen yllättämisellä. Niin paljon hyvää mieltä ja oloa sekä hymyjä, joita taas jakaa eteenpäin.
Miten upeita päivät toistensa perään voivatkaan olla,
ihan vain olemassaolollaan.
Aurinko valaisee mielen ja kodin
- kohta on kevät.
Kolmekuppia kahvia, parinpäivän ruoka uunissa, aamujooga takana, neiti tarhassa vielä hetken ja hyväntuulinen vauva taas unilla. Iltapäivän ohjelmassa vanha ystävä ja uusi Hoplop.
Viimeisiä viikkoja ei voi olla ajattelematta ilman leveää hymyä.
Päivät ovat alkaneet pidentyä ja valo lisääntyä. Vaikka puolet mun hereilläoloajasta tuntuukin menevän imettäessä sängyllä tai sohvalla maaten, ollaan me ehditty tehdäkkin paljon. Ulkoiltu, katsottu elokuvia, käyty luistelemassa, pulkkailtu ja laskettu liukumäkeä kuuma kaakao mukana. Luettu ja höpsötelty, niinkuin neiti sen sanoo. Tehty päiväretki mun isän perheen luokse ja nähty ystäviä.
Enkä malta odottaa ensi viikon Dubain reissua ja aurinkoa; loputonta naurua ja aikaa meidän koko suuren perheen kanssa. Vaikka samalla mua jännittää mielettömästi matkustaa näin pieni vauva mukana + ensimmäistä kertaa diabeteksen aikana. "Ei voi lopettaa elämistä", sanoi mun vanha duunikaveri viikonloppuna.
the wisest, kindest, most beautiful and magical humans on earth,
for what they believe is what they will become."
- Brooke Hampton
Ylempi lainaus sai mut väsyneen päivän iltana pysähtymään ja miettimään sitä, miten arvokas tehtävä on saada kasvattaa nämä lapset. Kaksi pientä, joille maailma on vielä suuri arvoitus. Ja mulla suuri vaikutus siihen millä tavoin he maailman, toiset ihmiset ja itsensä oppivat näkemään.
Jokaisessa hetkessä; niissä väsyneissä, kiireisissä ja itseä ärsyttävissäkin on kuitenkin mahdollisuus päättää onko sanoillaan rikkomassa vai rakentamassa. Miettiä kuinka kohtelee ja kohtaa. Huomaako ja käyttääkö mahdollisuudet kannustamiseen, rohkaisemiseen ja ilahduttamiseen. Auttaako pukemaan sanoiksi ilot ja surut.
Mä haluan onnistua selittämään maailmaa ympärillä, niin että se näyttää kauneutensa ja hyvyytensä- kaikesta huolimatta. Opettaa arvostamaan itseään ja toista. Luoda merkityksiä. Tuottaa pettymykset hellästi ja rakastaa rajattomasti. Tarjota turvaa ja lohduttaa. Innostaa. Rohkaista ja kannustaa. Ennenkaikkea rakastaa.
Ystävä mukanaan kuulumiset tän kodin seinien ulkopuolelta,
pöytä täynnä herkkuja,
hymyilevä vauva
ja lapsilla seuraa toisistaan.
Se on jännää, kuinka joidenkin ihmisten kanssa kaikki vain klikkaa heti luonnostaan. Ensimmäisestä sekunnista alkaen. Ne ihmiset tunnistaa heti ja niistä ei halua luopua koskaan.
Mua naurattaa, kun mietin meitä. Mun parasta työkaveria, esimiestä ja ystävää, jonka kohdalla sana ystäväkin on liian mitätön. Duunissa täydennetään toistemme vahvuuksia; mennään eikä meinata, saadaan aikaan asioita, paiskitaan hommia intohimolla, toteutetaan hulluja ideoita. Niin erilaisia ja silti niin samanlaisia. Se tuttu tekemisenmeininki kaikessa mihin ryhtyy. Se on muuten piirre mitä mä ihmisissä rakastan. Intohimoista tekemistä oikealla asenteella. Ja se tarttuu.
On etuoikeus löytää vielä näin aikuisena elämään uusi ihminen - ystävä, jonka kanssa on niin helppo olla - ja jonka kanssa ei tarvitse miettiä mitä sanoo tai miten on. Jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia, ja jo melkein sanomatta tietää mitä toinen ajattelee. Sellainen, jonka kanssa tuntuu että on aina kotona.
Harvojen kanssa tulee myöskään naurettua yhtä paljon, yhtä syvältä vatsanpohjasta ja yhtä aidosti. Sitä maailman parasta naurua, joka ei meinaa loppua.
Kuukausien jälkeen joogamatto on kaivettu esiin ja osaksi aamurutiineja.
Edes 10 minuuttia itselle heti aamulla ja olo on kuin eri ihmisellä.
Kun päivän aloittaa saamalla kropan liikkeelle, ei sitä tee mieli lopettaa.
Mä rakastan niitä aamuja, kun herään ennen lapsia ja on hetki aikaa itselle. Pakko myöntää, että välillä se aika on vain otettava. Mä laitan herätyskellon usein sitä varten, että varmasti olisi aikaa aloittaa aamu just näin; joogan ja rauhassa juodun aamukahvin parissa.
Jooga herättää kropan ja mielen tulevaan päivään ehkä yhdellä parhaista tavoista. Aineenvaihdunta ja verenkierto starttaavat vauhdilla. Erilaiset kierrot saavat kuona-aineet kropasta liikkeelle ja avaavat kireyksiä kropassa. Ja sen vaikutukset mä huomaan itse niin mielen kuin kropan kireyksissä. Lihakset venyvät ja olo on aikaansaava. Ehkä suurin vaikutus tuolla edes 10 minuutin aamujoogalla on ainakin itselle juuri sille fiilikselle, millä päivän starttaa ja joka jatkuu koko loppupäivän ajan. Kun kropan saa auki, ei voi välttyä tunteelta siitä, että tästä päivästä on tultava loistava. Tekee mieli liikkua, olo on energinen. Ja kaikki on mahdollista.
Mä oon löytänyt joogan lähinnä mun äitini ansiosta. Tuo aikaansaava supernainen, kuuden lapsen äiti ja kolmen mummo päätti pari vuotta sitten ryhtyä joogaohjaajaksi ja vetääkin nykyään useita tunteja viikossa täpötäysille saleille.
Ja mun on sanottava, että oon enemmän kuin ylpeä siitä, kuinka paljon hommia se tekee viedäkseen asioita eteenpäin, saavuttaakseen tavoitteita ja kulkien kohti päämääriä. Samalla näyttäen meille lapsilleen ja ihmisille ympärillä, että mikään ei ole mahdotonta kun vain päättää ja on valmis tekemään töitä asioiden eteen.
Tässä pari kevyttä joogavideota aamun starttaamiseksi (mun ja monen muun iloksi ne löytyvät nyt youtubesta, kiitos äiti!!)
Reilu kaksivuotta neidin diabetes-elämää takana; vähintään kymmenen mittausta päivässä, laskemista, säätämistä, pistoksia ja kanyyleiden vaihtoja. Huolta ja valvottuja öitä, ja silti samalla niin tavallista nauruntäyteistä arkea - iloineen ja suruineen.
Mun on pakko sanoa, että oon ylpeä meistä kaikista ja siitä, miten normaalia elämää eletään. Ilman, että annetaan huolen musertaa, nauttien. Ja Erityisesti tuosta pienestä neidistä, jonka kanssa ei koskaan tarvitse tapella mittauksista tai pistelyistä. Joka ymmärtää, että kaverit tarhassa eivät joudu mittaamaan ennen ruokaa tai kantamaan pumppua paidassa, eikä anna sen haitata itseään nyt, eikä toivottavasti koskaan. Tuosta pienestä, jolle koko sairaus on vain luonteva osa arkea; koska mitään muunlaista elämää, elämää ilman jatkuvaa mittaamista ei tuolle tytölle ole olemassa.
Ja ehkä sen vuoksi mua oikein naurattaa se, kuinka hiton onnellisia me kaikki ollaan hyvästä hoitotasapainosta ja siitä, että reissun jälkeen saadaan testaukseen Freestyle Libre. Laite, joka ei vaadi päivittäisiä verensokerimittauksia pistämällä vaan antaa reaaliaikaista lukemaa vain vilauttamalla laitetta ihonpäälle asetetusta sensorista.
Voi noita pieniä sormia! Kuukauden pistämislepo. Jo tieto siitä tekee pirun onnelliseksi.
Mua hymyilyttää tää kuva jotenkin erityisen paljon.
Osittain siksi että se ei ole mun ottama,
ja silti just sellainen millaisen olisin itsekkin ottanut.
Toiseksi siksi, että kaikki tässä on vähän vinksallaan
ja silti kuitenkin hyvin.
Vähänkuin elämäkin, useimmiten.
Päivät tuntuvat kiertävän samaa kehää. Herätys, aamupala, siivoamista, leikkimistä, imettämistä, ruoan laittoa, iltatouhuja, loputonta nukuttamista - uudestaan ja uudestaan. Kuulemma on tylsää kun mä vaan joudun imettämään, ja mä tiedän sen myös itse ihan liian hyvin.
Silti useana iltana ennen nukahtamista noiden kahden pienen tytön välissä oon huomannut miettiväni sitä, kuinka ohikiitäviä hetket näiden kanssa onkaan. Kuinka lyhyt vilaus lapsuusvuodet on meidän elämästä ja miten erityiseksi se tekee nämä niin kovin tavalliset päivät.
Mun tilaamat viimevuoden valokuvat putosi tänään postiluukusta. Illalla me juodaan lämmintä kaakaota ja järjestetään ne vajaa 900 kuvaa vuoden erityisistä hetkistä, otokset tavallistakin tavallisemmista päivistä kansioihin. Koska vaikka niitä ei voikkaan elää uudelleen, voi niihin aina palata.
Mulla alkaa jo olla pieni ikävä aamujoogaa rauhassa, niitä pitkiä juoksulenkkejä joista pystyi aidosti nauttimaan, hikoilua salilla sekä tanssitunteja, joiden jälkeen olo on enemmän kuin uskomaton.
Pieni ikävä sitä oloa, jonka saavuttaa kun tekee asioita, joista nauttii; kun kroppa toimii, energiaa riittää ja hymy on hieman leveämpi kuin muuten.
Ei varmaan pitäisi kuin aloittaa. Mikäköhän siinäkin on niin vaikeaa?
Varsinkin, kun tietää kuinka uskomattoman hyvän olon yksittäinen pienikin treeni saisi aikaan - kun vain viitsisi.
Neiti vinkkasi illalla, että mun kannattaisi jo varata pyörätuoli valmiiksi sitä varten, kun kasvan mummoksi. Tai oikeastaan se voisi huomenna etsiä mulle kävelykepin.
Ulkona on aivan mieletön talvi-ilma. Ja yöllä satanut lumi, jonne tekisi mieli rynnätä touhuamaan. Kuitenkin me makoillaan olohuoneeseen raahatulla patjalla, suurimpana viihdyttäjänä Netflixin valikoimat ja samat kirjat, uudelleen ja uudelleen. Vaikkakin toisaalta on kiva olla näin - viettää pari sairaspäivää luvan kanssa neljän seinän sisällä, vain ollen.
Viimeiseen kuukauteen on mahtunut paljon; uusi vauva, ystäviä ja sukulaisia. Yökyläilyjä, joulu ja uusivuosi - pitäen sisällään jatkuvaa vilinää ympärillä. Ja seuraavasta kuukaudesta tuskin ainakaan rauhallisempaa on tulossa. Edessä on liian pian lähestyvät ristiäiset ja Dubain matka meidän koko ison perheen kanssa. Mä odotan innolla niitä lämpimiä päiviä ja sitä että ollaan pitkästä aikaa koko porukka yhdessä, pelataan korttia ja nauretaan toisillemme - ilman kiirettä mihinkään, auringon alla.
Täällä pieni kuukauden ikäinen hymyilee valtavasti, tutkii ympäristöä ja nauttii valtavasti kylpemisestä ja sylissä olosta. Eilen se nauroi unissaan. Ja me mietittiin mistä se mahtaa uneksia.
Uudenvuoden alku. Aika luvata ja toivoa. Tarttua toimeen ja haluta.
Tää vuosi tulee olemaan erilainen, monellakin tapaa. Mä tulen olemaan kotona lasten kanssa luultavasti melkein koko vuoden, mikä on omallatavallaan kiehtova ajatus; 365 vielä tyhjää sivua, kirjoittamatonta tarinaa, päiviä täynnä aikaa noille kahdelle pienelle tytölle, sekä mulle itselleni. Toivottavasti tää vuosi tuo mukanaan paljon hyvää.
Odottamattomia tapahtumia, unohtumattomia hetkiä. Liikaa rakkautta tuhlattavaksi. Hymyjä jaettavaksi. Aikaa yhdessä. Terveyttä, koska se ei ole koskaan itsestäänselvää. Pitkiä iltoja ja rauhallisia aamuja. Monta kaunista auringonlaskua ja nousua. Jaettua naurua, joka ei meinaa loppua. Uusia maisemia, ihmisiä, seikkailuja - elämän yllätyksellisyyttä parhaimmillaan.
Kärsivällisyyttä ja armollisuutta, niin itseä kuin muita kohtaan. Taitoa heittäytyä hetkeen; uuteen, epävarmaan, turvalliseen - kykyä tarttua tilaisuuteen. Pitkäjänteisyyttä ja ymmärrystä siitä, ettei kaiken tarvitse olla valmista. Keskeneräinenkin voi olla kaunista ja kiehtovaa sekä matka vähintäänkin yhtä merkityksellinen kuin päämäärä.
