Se olikin sadepäivä.

Pienen pienet jutut

on usein niitä isoimpia.

Niitä, jotka tekevät päivästä

merkittävän,

muistettavan ja mieleenpainuvan.

Arjen oikeita kultahetkiä on löytää ittensä likan kanssa hytisemässä kylmästä, puistossa kaukana kaikesta. Seuraavan bussin lähtöön on aikaa vajaa tunti. Hyvin aikaa odotella vaatteet märkinä. 

Mikä ihana ulkoiluilma ajattelin vielä aamulla. 

Ja lisää sataa - tottakai. 

Vedän neidin märempiä sormikkaita käsiin vaihtokaupaks omista kuivemmista. Ja siellä me sitten kökötellään sateessa, vailla kiirettä - jäässä. Likka vuorattuna rattaisiin mun villapaidalla ja kaulahuivilla, niin että vaan silmät näkyy. Ajan tappamiseksi koitan keksiä omia lauluja siitä miten odotellaan bussia sateessa ja hyppiä hassusti, hölmösti ilmeillen. 

Ja kohta molempia naurattaa - ihan ylikaiken. 

Kylmässä sateessa seisoskellen ja nauraen - aidommin kun ehkä aikoihin.

Keskity hyvään.

Lokakuun viimeinen viikonloppu.

Hurjaa, että hetki sitten liian nopesti kulkenut aika

on nyt hidastanut kulkuaan.

Johtuukohan se  osaltaan siitä, 

että kaikki on muuttunut niin paljon.

Silti pysyen niin samana,

maailman isossa mittakaavassa.

Arki ja uudet rutiinit alkavat löytää oman paikkansa hiljalleen. 

Yksinäisyys ei tunnu niin suunnattomalta, kun yhden aikuisen läsnäolon onkin korvannut aika ja yhteydenpito monien muiden tärkeiden ihmisten kanssa. Tuntuu oudolta viettää päiviä rauhassa, istuen kahvilla keskustassa ystävien seurassa, ulkoillen ja pitäen huolta itsestään ja jaksamisestaan, keskittyen neitiin ja yhdessäoloon.

Tekee hyvää huomata, ettei omaa pahaa oloaan voi kaataa muiden päälle; vastuulle, syyksi tai harteille. Kun itsellä on työkalut, avaimet ja mahdollisuudet kaikkeen oman elämän suhteen, on ne vain otettava käyttöön pelkäämättä.

Jos haluaa olla onnellinen,

on alettava tekemään asioita, jotka lisäävät hyvää oloa.

Jos haluaa oppia uutta,

on otettava rohkeita askelia uusia asioita kohti.

Kun haluaa kasvaa ja kehittyä,

on kai vietettävä hetki aikaa epämukavuusalueella.

Jos haluaa nauttia elämästä,

on vain keskityttävä hyvään.

Ihanaa lauantaita. Me lähdetään neidin kanssa nauttimaan ulkoilmasta, löytämään uusia leikkipuistoja, viettämään halloweenia ystävien kanssa ja fiilistelemään tätä päivää.

36. Raskausviikko

Eilen nauratti,
kiskoa neitiä sängystä aikaiseen neuvolalääkäriin,
kun toinen katsoo ensimmäisenä ulos ikkunasta
ja kysyy; "Äiti, miksi herätät mut yöllä, ei nyt voi lähteä mihinkään".

Siinä me sitten poljettiin, aamunpimeydessä sateen keskellä neuvolaan, neidin aamusmoothie kassiin pakattuna, ihmetellen matkanvarrella olevia tietyömaita.

Kuulemma ei kannata paljoa enää rehkiä, ellei halua että vauva syntyy vielä. Mikä ei tietenkään tarkoita vielä mitään, mutta ajatuksena olis ihanaa, kun ei menisi ainakaan yliaikaa yli kahtaviikkoa niinkuin viimekerralla.

Mua ihmetyttää, miten nää raskaudet voi edetä fyysisesti niin samalla tapaa, vaikka elämäntavat on ihan eri. Paino on samoissa lukemissa kuin neidin kanssa, samoin kuin mahan koko - täysin samoissa senteissä. Turha varmaan edes sanoa, että peilistä ei todellakaan katso tällähetkellä mikään hehkuva nainen, mutta onneks tieto siitä, että tää on vain väliaikaista helpottaa!

Tästä viikosta tulee hyvä.

Kun ulkona on harmaata,

on onni, että kahvi on kuumaa 

ja pöytä täynnä energiaa.

Onpa outoa olla irti normaalista työt-tarha-koti -oravanpyörästä. Täysin poissa kaikesta kiireestä ja säpinästä ympärillä.  En tiedä vielä sopiiko tää mulle, mutta aika aikansa kutakin.. Kello on puolenpäivän ja me vasta heräillään, nautiskellaan pitkää aamiaista ja höpötellään hölmöjä. Kuulemma kahvipusut on kamalia, joka aamu. Maanantait kuuluu meillä vielä viikonloppuun; neiti viettää ne mun kanssa kotona ja vasta tiistaina starttaa tarha viikko - tosin sekin lyhennetyllä päivällä.

Huomaa, että loppuraskaus verottaa osansa jaksamisesta. Pitää vain koittaa malttaa kuunnella itseään ja kroppaansa. Koittaa kävellä, ulkoilla ja joogata sen mukaan mitä pystyy. Antaa aikaa lepäämiselle ja koittaa syödä ruokaa, joka tukee jaksamista antaen lisää energiaa. Eilinen monen kilon mustikkalähetys pakkaseen tulikin enemmän kuin paikalleen!

Taas edessä viikko täynnä mahdollisuuksia, kunhan ne huomaa. Mulla on sellainen tunne, että tästä viikosta on tultava hyvä. Ja kuulemma on niin, että se mihin keskittää ajatuksensa, lisääntyy :)

Ihanaa maanantain alkua!

Vetelä sunnuntai.

Vetelä, vetelämpi

 - minä ja sunnuntai.

Koska tää viikko on ollut suoraan sanottuna aika karsea, kuten olo  tällä mahalla, on kai pakko etsiä vaikka väkisin paljon aiheita hymyillä ja olla kiitollinen;

- Täydellisiä syyspäiviä. Mä olin unohtanut neidin syysloman tarhasta kokonaan. Mutta ihana kun ollaan päästy nauttimaan vielä päivistä kaksin. Istuttu kahvilla ja kaakaolla kippistellen mukeilla. Pyöräilty Tapiolaan ajamaan minipyörillä ja ihmettelemään ympäristöä. Nukuttu pitkään ja löhöilty sohvalla lastenelokuvia katsellen. Laskettu reippausmerkkejä ja suunniteltu mitä tehdään, kun lista on täynnä. Pitäisköhän tehdä itsellekkin samanlainen reippausmerkkien kerääjä..

- Sulatettu pakastin ja puunattu koti. Mä oon löytänyt jonkun siivoamisen terapeuttisen vaikutuksen. Puhtailla pöydillä on kumman mieltärauhoittava vaikutus. Meidän pakastin oli niin umpijäässä, ettei ovi enää mennyt kiinni ja mä sulatin sitä hakkaamalla jäitä irti reunoista - oli varmaan koominen näky. Ja toimii muuten hyvin pahimpien aggressioiden poistajana..

- Vuoden ekat piparit yhdessä tehtyinä- tosin poltetut sellaiset. Ja neiti oli niin ihana " voi äiti täällä tuoksuu ihanat piparit", vaikka todellisuudessa haju oli palaneen käry. 

- Enemmän yhteydenpitoa ystäviin kuin aikoihin. Niin korvaamatonta. 

- Lenkkeilyä - paljon. Kävelemisellä ulkona on ihmeellinen vaikutus. Jopa juoksin pitkästä aikaa, eikä tuntunut pahalta. 

- Hyviä kirjoja. Rakastan lukemista. Tuhansia maailmoja ja mielenmaisemia, joita kirjat avaavat. Uppoutua tunneiksi lukemaan hiljaisessa kodissa teekupin kanssa -parasta. Mun mummu sanoi joskus, että kuinka voisi tuntea olon yksinäiseksi, kun aina voi valita uuden kirjan, jonka lukea. Valita minkälaiseen maailmaan astuu seuraavaksi. Totta.

- Tulevat raskauskuvaukset. Mun ihana vanha ystävä, joka on nykyään valokuvaaja tarjoutui ottamaan raskauskuvat - voi miten mä odotankaan!

 

- Neidin pitkäaikaissokeri 6,6%. Ihan huippua :)  Vaikkakin noussut viime kerran 6,2% oli tääkin aivan loistavaa! Tää on kyllä isoiso syy hymyillä. Aina.

- Vain elämää. Miten koukussa oonkaan tähän! Ja meillä kotona kelataan Mikael Gabriel kerta toisensa jälkeen takasin telkkariin likan pyynnöstä. Muistan kun odotin neitiä ja vollotin joka perjantai-ilta Jari Sillanpään tahdissa samaista sarjaa katsellen. 

- Tieto siitä, että tätä raskautta ei voi olla enää paljoa jäljellä! Ja paljon, paljon hymyä :)

Mitähän ensiviikko tuo tullessaan? Ainakin neuvolalääkärin, paljon touhua ja toivottavasti rauhaa + monta syytä hymyyn.

Katse kauas.

Kyky hyväksyä ja katsoa hetkeksi

jonnekin pitkälle eteenpäin,

niin kauaksi, että näkee pelkkää hyvää.

Siinä vasta on tekemistä.

Arjen opettelu yksin ja silti yhdessä vanhempana on outoa. On kummallista, kun yhtäkkiä, yli kuuden vuoden jälkeen ei ole enää ihmistä, jolle lähettää viesti ensimmäiseksi uusista tapahtumista. Jolle kertoa pieniä kömmähdyksiä, hassuja juttuja, arjen asioita, neidin lausahduksia. On outoa käydä nukkumaan tietäen, ettei kukaan avaakaan ovea työvuoron jälkeen ja tule yöksi kotiin. On surullista vastata lapsen kysymyksiin siitä, miksi me ollaan kaksin nyt meidän tyttöjen kotona.

Oon ollut viimeksi 18-vuotiaana yksin, silloin ennenkuin tutustuttiin . Ja tottakai tällä kertaa tulee olemaan erilaista, kun mukana on lapset ja äidin rooli.

Mä olenkin miettinyt paljon sitä, kuinka voin tarjota perheen yksin? Tai edes käsittää, että tässä me sit tullaan olemaan - kolmistaan. Mulle ydinperhe on ollut mielettömän tärkeä asia tarjota lapsille. Kuka oikeastaan onkaan, kun on yksin? Miltä elämä näyttää vaikkapa vuoden kuluttua? Kuinka sovittaa yhteen äitiys ja kaikki muu? Tuunko joskus vielä rakastumaan? Ja ei kai se multa voi olla pois kun toinen tekee niin. Enkai katkeroidu elämälle vaan nautin vielä arjesta?

Samalla tuntuu hyvällä tavalla jännittävältä. Eikö aina sanota, että kun joku ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Mahdollisuudet eivät koskaan katoa. Ja että loput ovat alkuja jollekin muulle. 

Mä koitan nyt katsoa kauas. Niin kauas, että näen niitä alkuja ja loppujen lopputuloksia. Onnea ja ajatusten muokkaamista siihen, että  kolmistaankin voidaan olla kokonainen, onnellinen perhe. Ja, että opin jonakin päivänä nauttimaan yksinolon tuomasta vapaudesta ja uudesta vaiheesta elämässä.

Valmistautumista - kaikkeen.

Ensimmäinen äitiysloma viikko.

Edessä valmistautumista tulevaan, vauvaan, kaikkeen muuttuvaan.

Tarttumista uuteen.

Ja elämän hyväksymistä tällaisenaan,

niin erinäköisenä kuin oli tarkoitus.

Äitiysloman alku ja pienet vauvanvaatteet valittuna mukaan, kun h-hetki toivottavasti pian koittaa. 

Muistan, kun viimeksi lähdettiin ja mulla oli mukana vain pieniä 50cm vaatteita, joihin ei likka sitten koskaan mahtunutkaan. Tälläkertaa mukana on suosiolla paljon isommat vaatteet.

Jotenkin haikea olo valmistautua yksin kaikkeen; synnytykseen, vauva-aikaan ja arkeen kahden pienen kanssa. Olisi enemmän kuin ihanaa jakaa nytkin onni pienestä uudesta ihmisestä toisen kanssa. Toisen aikuisen, joka eläisi jaettua onnea ja iloa mukana. Olisi mukana hoitamassa ja tutustumassa pieneen.

Pitää vain uskoa, että äitinä pystyy antamaan kaiken sen yksinkin, mitä kaksi pientä tarvitsevat.

Millainenhan vauva noihin vaatteisiin puetaan? Mua on alkanut jännittämään.  Toivottavasti samanlainen kuin siskonsa; hyvin yönsä  nukkuva, tyytyväinen ja rauhallinen pieni. Varmaa on, että ainakin mielettömän rakas ja odotettu lisä meidän elämään  - vaikkakin erilaiseen sellaiseen.

Muistan, kuinka en malttanut olla tuijottamatta nukkuvaa pientä, ja olin niin mielettömän onnellinen ja kiitollinen, ettei sille löydy sanoja.

Mä toivon, että nyt on samanlaista. Ja että onni ja kiitollisuus pyyhkivät kuitenkin kaiken muun yli.

Erilainen sunnuntai.

Mikä voi olla parempaa

kuin ystävä nuoruudesta,

joka tuntee sut läpikotaisin. 

Sellainen, joka ajaa toisesta kaupungista,

siivoaa asunnon, kuuntelee ja patistaa ulos liikkumaan.

Paljon kahvia ja naurua,

jaettua hulluutta

ja hiljaisuus, jota ei tarvitse selitellä.

Tuntui oudolta olla koko päivä ilman neitiä. Herätä kahvin tuoksuun ja istua yhdessä sohvalla vanhan ystävän kanssa ilman kiirettä. Kävellä puistoissa, keskellä kauniita maisemia ja ajatella kuinka neiti pitää tuoda tänne myös - jo heti ensi viikolla, kun syksy on vielä kauneimmillaan. Samalla jutellen korvaamattoman ystävän kanssa. 

Ihmisen joka on ollut mukana monessa, tuntien läpikotaisin. 

Nauraen menneille ja tulevalle, koko elämälle.

On omituista olla ilman, että kukaan vaatii mitään. 

Ilman vastuuta, ilman aikatauluja, ilman pientä höpöttäjää ympärillä.

Tulla hiljaiseen kotiin. Istua alas ja miettiä mitä seuraavaksi. 

Mennä nukkumaan yksin.

Kuinka tasapainotella onnen ja surun välillä. Kaipuun ja ilon.

Luopumisen haikeuden ja tulevan odottamisen.

Tää syksy on silti, vieläkin hiton kaunis - ja sitä ei voi kukaan viedä. 

35. Raskausviikko

Loppusuora.

Hurjaa ajatella, että enää muutama viikko

- ja tässä talossa asuu taas kolme ihmistä. 

Kolme tyttöä.

Tällä viikolla;

- Tuntuu, että vauva on jo asettumassa lähtökuoppiin. Mikä helpottaa oloa muuten, mutta seisominen ja käveleminen on paljon vaikeampaa - mikä on tietenkin ihan loistava juttu vilkkaan kolmevuotiaan kanssa.

- Kaikki valmiina. Mikä ihana ajatus, että pienet vaatteet on kaapissa odottamassa ja kaikki muukin jo valmiina. Uudet just mun etsimät rattaat löytyi käytettynä ja odottaa nyt eteisessä käyttöönottoa. Neiti oli niin riemuissaan seisomassa seisomalaudalla ja kertomassa, kuinka siitä voi nähdä siskon. Miten ihana ajatus, että pian täällä on kaksi pientä tyttöä. Vaikka ei perhe enää ole sama asia kuin ennen, tulee tästä varmasti jotakin uutta. Uutta ja kaunista.

- Äitiysloman alku. En voi vieläkään käsittää ajankulua. Äitiysloma - tuntuu hurjalta ajatukselta. Varsinkin, kun sen kesto mun osalta on nyt aivan eri mitä sen oli tarkoitus olla. Oon intohimoinen töideni suhteen, joten saa nähdä miten sopeutuminen kotiäidin-rooliin sujuu tällä kertaa.

- Ihmisiä ympärillä, pitkiä puheluita ja suunnatonta välittämistä. Mä en voi lakata ihmettelemästä sitä suunnatonta välittämisen ja tuen määrää mitä viimeisen viikon aikana oon saanut. Mielettömän kiitollinen olo. Että vaikka en voikaan käsittää, kuinka joku voi jättää perheensä näin, vierellä seisoo joukko ihmisiä tukena. Turvaverkkona, jonka varaan hetkeksi pudottautua. Pyyteetöntä apua ja annettua aikaa. Korvaamatonta ja arvokkainta, mitä toiselle ihmiselle voi antaa.

Yksin.

Eikö sanota, että syksy on aina uuden aikaa?

Vanhasta luopumista ja uusia alkuja.

Puutkin tiputtavat lehtensä, jotta keväällä tilalle mahtuisi uutta, sanotaan.

Jotakin uutta ja kaunista.

Toivottavasti niin käy tässäkin.

On jotenkin surullista odottaa pian syntyvää lasta ilman toista jakamassa tätä kaikkea.

Miettiä pitkät illat yksin, millaiseksi elämä muotoutuu.

Kun kolmesta ei tulekaan neljää vaan taas vain kolme.

Kun kahden aikuisen sijaan kotona onkin vain yksi.

Yksi syli jaettavaksi kahdelle pienelle tarvitsevalle. 

Enkä mitään muuta toivo niin paljon,

kuin että se on tarpeeksi. 

Eikä kukaan jäisi mistään paitsi,

koskaan.

33. Raskausviikko

Kuukaudet kuluu hirveää vauhtia,

puhumattakaan viikoista ja päivistä,

jotka kiitävät ohi.

Ja mä oon enemmän kuin iloinen siitä,

on suunnattoman ihanaa tietää kohta tuntevansa

itsensä taas omaksi itsekseen.

Tällä viikolla;

- Pakko kai myöntää ettei jaksa samalla tavalla. Oon muutamana päivänä joutunut lähtemään töistä vähän aiemmin ja tänään jäin suosiolla etäpäivän viettoon. Luojan kiitos on duuni, jota voi tehdä kotoa käsin! 

- Malttamatonta odotusta. Niin monen asian odottamista. Eniten tietenkin vauvan. Mutta melkein yhtälailla odotan sitä, kun pääsen taas liikkumaan normaalisti ja jaksan, eikä olo ole näin suunnattoman kömpelö  - ja iso.

- Synnytyspelkoa. Naiset on hulluja, kun tekee sen uudestaan ja uudestaan. Ja mua jännittää - ehkä eniten se, että vaikka kuinka valmistautuisi ja suunnittelisi, kaikki menee kuitenkin juuri siten kuin on mennäkseen. On pelottavaa, kun ei voi olla varma siitä mitä omalle kropalle seuraavaksi tapahtuu.

- Ihania syyspäiviä ja ulkoilua. Parasta on viettää aikaa ton pienen tytön kanssa, vielä hetken ihan kaksin. Ihmetellen syksyä ja luonnon muuttumista. 

"Kun alkaa satamaan lunta, pikkusisko syntyy", tuumasi neiti.

Ja niinhän se voi hyvin ollakin.

Lokakuu

Lokakuu on tänä vuonna kovin erilainen.

Viimeiset viikot töissä

ja äitiysloman alku.

Tuntuu hullulta hypätä pois kaikesta hektisyydestä,

ja pystyä ottamaan aikaa itselle, 

antamaan aikaa muille

- ja erityisesti aikaa uudelle.

Kuukausi vaihtui seuraavaan ihanissa, ikimuistoisissa tunnelmissa. 

Viettäen viikonlopun Tallinnassa meidän perheen tyttöjen kesken. Kauneushoitoja, hyvää ruokaa, kävelyä pitkin kaupunkia ja rauhoittumista. Illallista ulkona, pimenevässä illassa lämpövalojen loisteessa. Tällaisia hetkiä yhdessä osaa arvostaa mielettömän paljon, ehkä juuri siksi, etteivät ne ole arkisia itsestäänselvyyksiä. 

Vaikkakin me taidetaan olla aika perhekeskeisiä ihmisiä ja pidetään paljon yhteyttä sekä koitetaan nähdä mahdollisimman usein kaikki yhdessä, ollaan jo yhdeksän vuotta asuttu kaukana toisistamme. Mikä on tosi harmi.

Ja usein mietinkin, kuinka ihanaa olisi asua lähempänä omaa perhettä. Turvaverkkoa ja ihmisiä, jotka ovat aina siinä, valmiina ottamaan vastaan vaikka mitä tapahtuisi, kannustamassa ja tukemassa. Käydä kahvilla työpäivän jälkeen, vaihtaa kuulumisia ja vain olla tai toisaalta saada apua arjessa joskus, kun sitä tarvitsee. 

Lokakuussa aionkin tietoisesti antaa aikaa läheisille. Viettää monta unohtumatonta pimenevää iltaa ystävien ja perheen ympäröimänä. Nauttia sohvan nurkasta, hyvistä kirjoista ja kynttilänvalosta sekä pienestä lämmittäjästä kainalossa. Kiireettömästä ajasta ja rauhasta - hetken ennen uutta.