Viimeinen viikko

Sanotaan, että lentokentät näkevät enemmän aitoja tunteita, kuin häät.

Pitää varmasti paikkansa. 

Lähdöt ja jälleennäkemiset;

elämän merkittäviä, paljastavia 

ja usein ratkaiseviakin hetkiä.

Ja ehkä ikävä onkin oikeastaan etuoikeus,

muistutus siitä, että tuntee ja välittää.

Eilen aamulla pakattiin tavarat ja matkustettiin Itä-Suomeen, mun äidille viettämään viikkoa. Tämän vuoden viimeistä sellaista.

On taas aika pysähtyä ja miettiä kulunutta vuotta; onnistumisia, iloja, saavutuksia, merkityksellisiä hetkiä, suruja ja pettymyksiäkin. Miettiä tarkkaan mitä kuljettaa mukanaan seuraavaan vuoteen. Mistä jälleennäkemisistä ei voisi ajatellakkaan luopuvansa ja mitkä lähdöt taas tuntuvat liiankin helpoilta?

Mitä haluaisi vuoden 2017 tuovan mukanaan? Missä päättää tulevana vuonna onnistua tai kehittyä ja mitä voi tehdä sen eteen, jokaisena tulevana päivänä. Edessä on taas vuosi uusia alkuja, mahdollisuuksia ja vielä kirjoittamattomia päiviä. 

Ja mä otin mun muistikirjan mukaan. Koska kaikki tuntuu niin paljon selkeämmältä kirjoitettuna.

Viisi yötä.

Malttamatonta odotusta,

riemukasta valmistelua,

kiireetöntä yhdessä oloa,

ja pitkään valvottuja iltoja jouluvalojen loisteessa.

Vauvantuoksuisten päivien lisäksi meidän joulunaikaan on kuulunut ihan liikaa pipareita ja joulutorttuja, joululauluja, paljon keksien ja vaniljan tuoksuisia kynttilöitä, liian aikaisin avattuja lahjoja, kasoittain suklaata sekä koti täynnä jouluvaloja. 

Mä oon suoraansanottuna surkea yllätysten järjestäjä tai lahjojen antaja. Ei sillä, että olisin huono niiden keksimisessä; oon vaan aina ite niin innoissani saajan puolesta, etten vaan malta olla paljastamatta niitä etukäteen. Muistan kun neidille jokuvuosi tuotiin joululahjaa ennen joulua; tiesin kuinka paljon siitä tultaisiin ilahtumaan, enkä vaan malttanut odottaa sen riemun näkemistä. Eikä sitä odotettukkaan. 

Toisten ilahduttaminen kuuluu ehdottomasti elämän parhaisiin asioihin. Enkä tarkoita pelkkää materiaa. Parasta mitä toiselle voi antaa on aikaa ja läsnäoloa, kokemuksia ja elämyksiä, palasia itsestään, osaamista ja apua, ajatuksia ja tunteita - yhteisiä hetkiä. Ihan jokaisena päivänä.

Viisi yötä jouluun  - enkä malta odottaa neidin riemua, aamun riisipuuroa mantelilla, päivän viettämistä tonttuhattu päässä, kiireetöntä istumista joulupöydän ääressä sekä jouluyön valvomista rauhassa viinilasin kanssa, lahjaksi saatu yöpaita päällä. Ja toivottavasti silloin sataa lunta, hiljalleen.

Irrallaan.

Sitä tietää olevansa irralla normaalista arjesta,

kun huomaa uponneensa keskelle vauva- ja perhekuplaa,

jossa aika on kadottanut huomaamatta merkityksensä

ja päivät sulautuneet toisiinsa. 

Ja hetken olemassa on vain tämä hetki.

On outoa olla niin irrallaan siitä, mikä on ollut pitkään normaalia. Viettää hitaita päiviä, joiden päätarkoitus on olla vain lähellä ja läsnä. Unohtaa kello ja kalenteri. Nauttia hetkestä. Seurata, kuinka molemmat oppivat jatkuvasti uutta. Kasvaa itse samalla. 

Hassua, että meitä on uusi ihminen lisää. Uusi ja samalla niin tutun tuntuinen. Kuin olisi ollut täällä jo paljon kauemminkin. Toisesta pienestä on kasvanut isosisko. Hellä ja huomioiva, avulias ja ylpeä omasta osaamisesta. On liikuttavaa katsella, kuinka toinen haluaa hoitaa; miten jokailta pikkusiskolle laitetaan unihiekat silmiin, ja kuiskataan korvaan kuinka paljon rakastetaan.  

Näiden kanssa on hyvä olla yhdessä hetki irrallaan. 

Suurinta onnea.

On etuoikeus kokea jotakin niin ihmeellistä 
ja kerrassaan ainutlaatuista,
kuin saada oma lapsi syliin ensimmäistä kertaa.

Pehmeä iho, kymmenen pientä sormea ja varvasta,
vauvan tuoksu, niin tutun näköinen ja tuntuinen,
pieni ja ihmeellinen.

On suurinta onnea saada rakastaa näin paljon.



Näissä ensimmäisissä viikoissa on jotakin taianomaista.

Ei vielä oikeastaan löydy edes sanoja, paitsi että ehkä tää aika on vielä parempaa kuin muistinkaan tai uskalsin toivoa. Saada olla lähellä ja tutustua toisiimme. Nuuhkia pehmeää ihoa, laskea varpaita ja sormia. Silittää silkkisiä hiuksia, kuunnella pientä tuhinaa, pitää sylissä ja halata varovasti. Ja jos nää hetket vain voisi tallettaa jonnekkin niin tarkasti ja elävästi, että voisi elää ne kerta toisensa jälkeen uudestaan, mä tekisin sen. 

On suurinta onnea olla tässä just nyt. On suurinta onnea saada rakastaa näin paljon.