Sunnuntai.

Sunnuntai ja viikonloppu takana.

Välillä mietin, pitääkö olla niin ankara itselleen,

vaatia niin paljon ja jatkuvasti. 

Eikö vähempikin joskus riittäisi?

Jos joskus voisikin vain hyväksyä, 

päivät ja tunteet,

sellaisina kuin ne tulevat?

Elää, jättää taakse ja siirtyä tuleviin.

Kun viikonloppu kuitenkin piti sisällään niin paljon hyvää ja yhdessä tehtyjä asioita; Yhteistä aikaa, lettuja välipalaksi, ja ruoan laittoa. Naurua, Titi-nallen tahtiin tanssimista, askartelua ja tyttöjenjuttuja, yhteisiä hymyjä, aamuhaleja ja silittelyjä.

Miksi ihmeessä on takerruttava vain niihin hetkiin, kun hermostuin ja korotin ääntä, kun en jaksanut toistaa sadatta kertaa lausetta. Epävarmuuden tunnetta, kun en tiedä mikä ratkaisu on oikea ja kenen etua ajatella. Ärsyyntymistä siitä, että on väsynyt, vaikkei haluaisi. Suru siitä, kun ei voi olla kaikille läsnä jatkuvasti. Turhautumista omaan toimintaan. Huonoa omaatuntoa, taas ihan turhasta.

Onko vahvuudesta tullut mulle tosiaankin sitä, että koittaa piilottaa omat hetkelliset tunteensa eikä kuuntele tarpeitaan ja ilosta sekä onnesta ainoat tunteet, jotka voin hyväksyä. Onko niin pitkään kaikki ollut niin hyvää, että pari huonompaa päivää saa väritettyä hetkellisesti koko maiseman harmaan sävyillä? 

Miksi pitää soimata itseään ja toimintaansa, vaikka tietää, että huomenna on taas uusi aamu. Uusi päivä ja uusi mieli, uudet mahdollisuudet ja uudet valinnat. Eikö voisi olla ihan vähän armollisempi, kun tietää kuitenkin koittaneensa tänäänkin parhaansa, ja kaiken olevan kuitenkin hyvin. Eikö voisi ajatella, että jotkut päivät ovat vain ehkä parempia kuin toiset?

Eikö voisi nytkin vaan muistella sitä sateenkaarta, jota ihailtiin illalla. Onnea ja ihmetystä; olisiko sen päässä aarre. Istuen parvekkeella, kaatosadetta ja aurinkoa samaan aikaan katsellen. Kummastelua siitä, kuinka voi sataa ja paistaa aurinko samaan aikaan. 

Niin, elämässä kai kaikki voi tapahtua samaan aikaan.