"Ei se haittaa, että sä oot äiti,
voidaan me silti olla isänpäivää."
Ja me luisteltiin, juotiin kuumaa kaakaota, paistettiin lettuja ja hassuteltiin yhdessä.
Niin kauan, että oli jo pimeää,
ja pienipää painui tyynyyn,
sulkien kaiken kauniin huomaavat silmänsä samalla hetkellä.
Ja mä sammutin yövalon, superkiitollisena.
Vanhemmuus on ehkä paras ja kaunein asia elämässä.
Se valtava rakkauden ja välittämisen määrä. Tarve suojella toista. Mieletön ikävä, kun on hetkenkin poissa. Yllättävä tunne siitä, että tässä maailmassa on jotakin tärkeämpää kuin mikään muu. Toinen ihminen, josta kantaa huolta; opastaa ja opettaa.
Ne hetket, kun tutustutaan toisiimme ja maailmaan. Pienet sormet kiinni omassa kädessä. Hymyt, halaukset ja märkääkin märemmät pusut. Silitykset iltaisin ja aamuisin. Tuhannet ensimmäiset kerrat. Arki ja rutiinit, tahtojen taistelut. Sanoinkuvaamaton tarve osata rakastaa tarpeeks, olla paras mahdollinen vanhempi. Ja samalla ainainen, varmasti turhakin pelko riittämättömyydestä.
Omankin maailman näkeminen yhtäkkiä niin paljon paremmin, kirkaammin ja selkeämmin.
Kaiken sen keskellä pienen pieni ihminen, jonka turvana ja oppaana tässä maailmassa on oma vanhempi; auttamassa luomaan perustuksia, joiden päälle alkaa rakentamaan omaa polkuaan.
Niin, vanhemmuus; maailman rakkain ja rankin rooli. Vastuullisin ja palkitsevin tehtävä - näin äitinäkin isänpäivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti