Katse kauas.

Kyky hyväksyä ja katsoa hetkeksi

jonnekin pitkälle eteenpäin,

niin kauaksi, että näkee pelkkää hyvää.

Siinä vasta on tekemistä.

Arjen opettelu yksin ja silti yhdessä vanhempana on outoa. On kummallista, kun yhtäkkiä, yli kuuden vuoden jälkeen ei ole enää ihmistä, jolle lähettää viesti ensimmäiseksi uusista tapahtumista. Jolle kertoa pieniä kömmähdyksiä, hassuja juttuja, arjen asioita, neidin lausahduksia. On outoa käydä nukkumaan tietäen, ettei kukaan avaakaan ovea työvuoron jälkeen ja tule yöksi kotiin. On surullista vastata lapsen kysymyksiin siitä, miksi me ollaan kaksin nyt meidän tyttöjen kotona.

Oon ollut viimeksi 18-vuotiaana yksin, silloin ennenkuin tutustuttiin . Ja tottakai tällä kertaa tulee olemaan erilaista, kun mukana on lapset ja äidin rooli.

Mä olenkin miettinyt paljon sitä, kuinka voin tarjota perheen yksin? Tai edes käsittää, että tässä me sit tullaan olemaan - kolmistaan. Mulle ydinperhe on ollut mielettömän tärkeä asia tarjota lapsille. Kuka oikeastaan onkaan, kun on yksin? Miltä elämä näyttää vaikkapa vuoden kuluttua? Kuinka sovittaa yhteen äitiys ja kaikki muu? Tuunko joskus vielä rakastumaan? Ja ei kai se multa voi olla pois kun toinen tekee niin. Enkai katkeroidu elämälle vaan nautin vielä arjesta?

Samalla tuntuu hyvällä tavalla jännittävältä. Eikö aina sanota, että kun joku ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Mahdollisuudet eivät koskaan katoa. Ja että loput ovat alkuja jollekin muulle. 

Mä koitan nyt katsoa kauas. Niin kauas, että näen niitä alkuja ja loppujen lopputuloksia. Onnea ja ajatusten muokkaamista siihen, että  kolmistaankin voidaan olla kokonainen, onnellinen perhe. Ja, että opin jonakin päivänä nauttimaan yksinolon tuomasta vapaudesta ja uudesta vaiheesta elämässä.