Erilainen sunnuntai.

Mikä voi olla parempaa

kuin ystävä nuoruudesta,

joka tuntee sut läpikotaisin. 

Sellainen, joka ajaa toisesta kaupungista,

siivoaa asunnon, kuuntelee ja patistaa ulos liikkumaan.

Paljon kahvia ja naurua,

jaettua hulluutta

ja hiljaisuus, jota ei tarvitse selitellä.

Tuntui oudolta olla koko päivä ilman neitiä. Herätä kahvin tuoksuun ja istua yhdessä sohvalla vanhan ystävän kanssa ilman kiirettä. Kävellä puistoissa, keskellä kauniita maisemia ja ajatella kuinka neiti pitää tuoda tänne myös - jo heti ensi viikolla, kun syksy on vielä kauneimmillaan. Samalla jutellen korvaamattoman ystävän kanssa. 

Ihmisen joka on ollut mukana monessa, tuntien läpikotaisin. 

Nauraen menneille ja tulevalle, koko elämälle.

On omituista olla ilman, että kukaan vaatii mitään. 

Ilman vastuuta, ilman aikatauluja, ilman pientä höpöttäjää ympärillä.

Tulla hiljaiseen kotiin. Istua alas ja miettiä mitä seuraavaksi. 

Mennä nukkumaan yksin.

Kuinka tasapainotella onnen ja surun välillä. Kaipuun ja ilon.

Luopumisen haikeuden ja tulevan odottamisen.

Tää syksy on silti, vieläkin hiton kaunis - ja sitä ei voi kukaan viedä.