Pari sanaa onnesta

Haluan olla aina se hölmö;

joka kiljuu riemusta,

itkee onnesta

ja nauttii häpeilemättä elämästä.

Sellaisenaan.

On kai etuoikeutettua, kun voi isoon ääneen sanoa olevansa onnellinen. 

Onnellinen kaiken sen vuoksi mitä kuuluu omaan pieneen elämään ja toisaalta kaikesta siitä huolimatta, tai juuri niiden asioiden takia, joita on tapahtunut. Riippuen miltä kantilta katsoo.

Mä näen onnen valintana. 

Mulle se on päivittäinen valinta nähdä hyvä ja uskoa parempaan. Huomata onnistumiset ja iloita niistä. Ja toisaalta se on valinta olla keskittämättä huomiota vain asioihin, jotka voisivat olla paremmin, mutta joihin ei voi itse vaikuttaa. Yhtälailla se on päivittäinen valinta olla takertumatta pelkoon ja epävarmuuteen.

Mulle onnellisuus on kiitollisuutta. 

Se on kiitollisuutta pienistä ja isoista asioista. Yksittäinen tietoinen päätös etsiä ja löytää päivästä hetkiä ja asioita, joista olla kiitollinen muuttuu huomaamatta  tavaksi elää. Elää ollen kiitollinen paljosta. Voiko olla parempaa? Muhun on suurimman vaikutuksen tehnyt mun mummuni, joka oli aina niin liikuttavan kiitollinen ja läsnä. Huomasi pienimmätkin aiheet nauruun tai lauluun. Ja mä muistan miettineeni joskus, mitä niin ihmeellistä niissäkin asioissa oli, joita yhdessä ihmeteltiin. Jotenkin se on nyt ajankuluessa kirkastunut mullekkin. Elämä on paljon tyhjempää, jos ei osaa olla kiitollinen pienestä. Kaikki on kiinni siitä, miten elämäänsä katsoo.

Onni on välittämistä ja omasta jakamista. 

Ihminen tarvitsee ihmistä. Peilauspintaa itseen, kokemusten ja tunteiden jakamista. Läsnäoloa ja aikaa yhdessä. Läheisyyttä. Onnea on välittää ihmisistä ja kohdella toista hyvin. Olipa kyseessä tuttu tai toistaiseksi tuntematon. Iloita toisen onnistumisista ja kannustaa eteenpäin. Onnea on, että voi jakaa omastaan - olipa kyse mistä tahansa.

Mulle suurta onnea on saada tehdä sitä mistä nauttii. 

On etuoikeutettua saada joka aamu herätä tietäen, että pääsee tekemään töitä juuri niiden asioiden parissa, joista nauttii. Tieto siitä, että pääsee päivittäin haastamaan itsensä ja osaamisensa, oppimaan ja kehittymään on motivoivaa. Toisaalta, oon aina ollut valmis tekemään mielettömän määrän töitä asioiden eteen. Uskon siihen, että kun antaa kaikkensa ja tekee parhaansa pääsee pitkälle. Itseensä pitää uskoa, joskus hullunkin paljon. Ja itsestään pitää pitää huolta antaen aikaa niille asioille, joita pitää merkityksellisinä.

Onnea on uskaltaa tuntea.

Uskaltaa tuntea ollen avoin, ei kai ole kenellekkään helppoa. Ja kaikessa raadollisuudessaan se on mun mielestä kai ainut tapa päästä kosketuksiin elämän kanssa. Satojen pettymystenkin jälkeen on onnea uskaltaa tuntea - kaikki. Ilo, suru, pettymys, innostus, rakkaus, viha, yksinäisyys tai riemu. On rikkaus tuntea. Ja  oon suunnattoman kiitollinen siitä, että mun lapsuudessa se on sallittu ja siihen on kannustettu. Aina on saanut yhtälailla itkeä ja riemuita. Kun on ollut ikävä muualle, on kerrottu, että se on onnea, että on ikävä. Se merkkaa vaan sitä, että joku asia on niin tärkeä, että ikävöi, vaikka se tunteena onkin raastava. Ehkä siksi mä olenkin se hölmö aikuinen, joka näyttää tunteensa avoimesti. Hyppii riemusta ja innostuu sekunnissa. Itkee niin surusta kuin onnesta, liikuttuu musiikista sekä luetuista sanoista ja nauraa vedet silmissä liian lujaa.

np. Maailma on kaunis - Elias Hämäläinen