Tunteet ja ajatukset vaihtelevat laidasta laitaan.
Sitä miltä tuntuu kun oma lapsi sairastuu, ei varmasti voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut.
Kun kaikki maailman muut huolet menettävät merkityksensä ja aiemmin niin suurilta tuntuvat asiat ovat hetkessä muuttuneet mitättömiksi sivuseikoiksi.
Pääasia on että lapsi on onnellinen ja ettei tuo sairaus tulisi määrittämään häntä, eikä meidän elämäämme.
Pumppu muistuttaa olemassaolollaan jatkuvasti siitä että elämä on erilaista kuin ennen, siitä hirmuisen suuresta vastuusta harteillani. Elämän hauraudesta.
Mittauksia mittausten perään.
Ruokapäiväkirjan kirjaamista.
Annosten laskemista, hyvien hoitotapojen etsimistä.
Tyttö on iloinen, kaikesta huolimatta. Haluaa harjoitella itse mittaamaan. On niin reipas. Äidin pieni tyttö.
Kun öisin ei uskalla nukkua kunnolla jotta varmasti heräisi jos jotain tapahtuu, osaa arvostaa kummasti seuraavaa aamua;
sitä kun tuo pieni tuhisee rauhassa vieressä ja herää hymyillen, sitä kun kaikki on hyvin.
Elämä on lahja.
Toivon, toivon niin paljon että nämä pelot hälvenevät ajan kanssa.
Sillä aikaa on vain elettävä hetki kerrallaan ja otettava päivät vastaan sellaisina kuin ne tulevat.
Kokoajan tuntuu silti helpommalta; hoidosta alkaa tulla rutiinia ja arki löytää hiljalleen uomansa.
Kohta on taas kevät.
Itse tasapainottelen töiden, koulun, kodin ja tämän kanssa. Ehkä nyt on helpompi myöntää olevansa hetkittäin väsynyt, kukapa ei tällaisen keskellä olisi.
Silti kaikesta huolesta ja väsymyksestä huolimatta päällimmäiset tunteet ovat kiitollisuus ja onni, niin syvä rakkaus etteivät sanat riitä; me olemme tässä yhdessä ja selviämme. Elämme vielä elämää joka ainakin hetkittäin on huoletonta. Osaamme arvostaa asioita jotka täällä lopulta merkitsevät.
Jotenkin sitä osaa olla nyt itselleen armollisempi, monen asian suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti